Aleksi Suro

On vaikea hyväksyä tilannetta, jossa sama syöpälääke on korvattava yksityisellä, mutta ei julkisella

Kelan 1.7. voimaan tullut linjaus siirsi noin sadan miljoonan euron edestä kalliita lääkkeitä hyvinvointialueiden maksettavaksi kesken vuoden. Alueet saivat tiedon muutoksesta vasta juuri ennen voimaantuloa, eikä rahoitus muuttunut mukana. Kyse on hoidoista, joita käytetään syöpiin, multippeliin myeloomaan, vaikeaan migreeniin, näköä uhkaaviin silmäsairauksiin ja harvinaissairauksiin – siis ihmisistä, joiden hoito ei ole valinnaista vaan välttämätöntä.

Samalla syntyy asetelma, jossa yksityinen terveydenhuolto voi edelleen saada Kela-korvauksen, mutta julkinen ei. Yliopistosairaaloiden johto on aiheellisesti varoittanut, että potilaat voivat ajautua eriarvoiseen asemaan vastoin perustuslain määrittämää yhdenvertaisuutta ja riittävää palvelunsaantia.

Taustalla on myös se, että Suomi on jo valmiiksi jäljessä muista Pohjoismaista syövän hoidossa. Hoitoon pääsy kestää kauemmin, diagnostiikka on suppeampaa ja uusien lääkkeiden käyttö vähäisempää. Kun STM kiristää linjaa entisestään, on riskinä, että ero jatkaa kasvuaan.

SDP:n näkökulma asiaan on selkeä. Vastuu voi siirtyä alueille, mutta rahoituksen on siirryttävä mukana. Muuten seurauksena on säästöjä ja jonojen pitenemistä. Se, että varakkaat hakeutuvat yksityisiin syöpäsairaaloihin, kun taas julkisen puolen potilaat joutuvat tyytymään vanhempiin ja heikompiin hoitoihin. Terveydenhuollossa ei voi olla kahden kerroksen kansalaisia!

Orpon hallitus voi kyllä puhua yhdenvertaisuudesta, mutta päätökset tähän asti kertovat muuta. Ne lisäävät eriarvoisuutta ja heikentävät julkisen terveydenhuollon asemaa pala palalta.

Hoito ei saa riippua asuinpaikasta, lompakon paksuudesta tai siitä, missä hoitoa toteutetaan. Vakavasti sairaiden kohdalla kyse ei ole valinnasta vaan elämän jatkumisen mahdollisuuksista. Hyvinvointivaltion mitta näkyy siinä, miten kohtelemme heitä, jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa.

Vastuu tilanteen korjaamisesta viipymättä on ministeri Rydmanilla, Ikosella ja Partasella. Kyse on hoidon lisäksi ihmisten työkyvystä, lääketeollisuuden investoinneista ja lääketutkimuksesta, luulisi edes näiden kiinnostavan..